Eri viljalajikkeiden satoisuus ja rehuarvo kokoviljasäilörehuksi korjattuna

Tutkimuksessa testattiin nykyisin saatavilla olevien viljalajikkeiden satopotentiaalia ja rehun laatua
kokoviljasäilörehuksi korjattuna Luonnonvarakeskuksen (Luke) Maaningan ja Ruukin toimipisteissä
vuosina 2012 ja 2013. Tutkimukseen valittiin kahdeksan ohra- (Brage, Saana, Toria, Streif, Grace,
Amber, Trekker, Tocada), kuusi vehnä- (Anniina, Wappu, Bjarne, Wellamo, Marble, Puntari) ja neljä
kauralajiketta (Wilhelmiina, Roope, Iiris, Belinda), yksi kevätruisvehnälajike (Somtri) sekä kaksi seosta
(ohran, kauran ja kevätvehnän seos sekä kevätvehnän ja syysruisvehnän seos). Koejäseniä oli yhteensä
21. Kokeen kylvöruudun koko oli 12 m2, ja koe perustettiin kolmena kerranteena. Korjuu ajoitettiin
taikinatuleentumisasteelle, ja siten korjuuaika vaihteli koejäsenten välillä. Korjuun yhteydessä
koeruuduilta kerättiin kasvustonäytteet sadon kemiallisen koostumuksen ja rehuarvon määrittämiseksi.
Koe osoitti kokoviljan potentiaaliseksi säilörehun raaka-aineeksi. Kasvukausi ei rajoittanut viljelyä
kummallakaan koepaikalla. Kaikki kokeessa viljellyt lajit ja lajikkeet tuottivat korkean kuivaainesadon
(n. 9 000–10 000 kg ka/ha) ja olivat satovarmoja. Korkein kuiva-ainesato (keskisato 10 600
kg ka/ha) saatiin ruisvehnä Somtrilla. Alhaisin satotaso oli keskimäärin ohralla. Ohralajikkeista Saana
tuotti satoa keskimäärin heikoiten, 8 200 kg ka/ha ja korkein keskisato oli puolestaan Tocadalla, noin
9 500 kg ka/ha. Kauralla oli keskimäärin hieman vehnää korkeampi satotaso (11 500 kg ka/ha vs. 11
000 kg ka/ha), vaikka vuonna 2013 Maaningalla sen satotaso jäi selvästi vehnää heikommaksi. Yleisesti
ottaen myöhäisemmät lajikkeet tuottivat suuremman sadon kuin aikaisemmat lajikkeet.
Sadon D-arvo vaihteli lajikkeesta riippuen välillä 615–665 g/kg ka, mikä on säilörehunurmen
D-arvotavoitetta (680–700 g/kg ka) matalampi. Kokoviljasäilörehun nurmea matalampi D-arvo ei
kuitenkaan välttämättä ole ongelma ruokinnassa, sillä syönnin lisääntymisen on todettu kompensoivan
huonompaa sulavuutta. Ohra oli tutkituista viljoista sulavinta, mikä kompensoi sen huonompaa sadontuottoa.
Kokoviljojen raakavalkuaispitoisuus oli alle 100 g/kg ka, kun nurmisäilörehussa se vaihtelee
yleensä keskimäärin välillä 145–170 g/kg ka riippuen kehitysvaiheesta ja korjuukerrasta. Ruokinnassa
kokoviljasäilörehun matala raakavalkuaispitoisuus voidaan nähdä etuna, sillä kokoviljan käyttö laskee
rehuannoksen typpipitoisuutta, mikä puolestaan parantaa typen hyväksikäyttöä.
Seosviljelystä ei tässä tutkimuksessa ollut sadon tuoton tai sen laadun kannalta hyötyä, mutta
sen etuna oli vähäinen lakoontuminen verrattuna puhtaisiin kasvustoihin. Ohra oli vehnään, kauraan ja
ruisvehnään verrattuna aikainen. Jos suojavilja korjataan kokoviljasäilörehuksi, tulisi korjuu tehdä,
aluskasvista riippuen, heinäkuun puolenvälin jälkeen ja viimeistään elokuun puolivälissä. Siten ohra
on varmin suojaviljakasvi, joskin aikaisimmilla vehnä- ja kauralajikkeillakin on todennäköistä onnistua.